Nyt sitä minäkin olen suorittanut ensimmäisen tutkintoni. Venytin lukiota, jotta ehtisin tekemään kaiken minkä halusin: ilmaisutaitopainotteisen lukion erikoiskursseja kertyi kasaan 21 (käytännössä 22, yhdestä en kurssisuoritusta loppujen lopuksi saanut, kun kiire iski päälle kurssiesseen kirjoittamisesta tuli ongelma).
Olen kiitollinen kaikista niistä kursseista, uusista kokemuksista, hyvistä, kannustavista opettajista, ystävistä jotka tarttuivat matkaan eivätkä lähde kulumallakaan - mutta en osaa jostain syystä olla lainkaan haikea. Yleensä rakastan lähdön katkeransuloisuutta, ysiluokan lopussa kyynelehdittiin koko luokka yhdessä viimeisellä ehtoollisellamme, kevään lakkiaisissa Nuoruustango sai taas vesiputoukset liikkeelle saman tien. Nyt tuntuu kuitenkin lähinnä helpottuneelta: fakta taitaa olla, että olen jo ehtinyt päästää irti tästä koulusta ja elämänvaiheesta (osasyy helpotukseen on myös kipeys, kuumeessa on kamalaa juhlia ja siis illan reivit jäi kokonaan väliin).
En tiedä milloin se tapahtui tarkalleen. En tehnyt tänä syksynä yhtäkään kurssia loppuun, kävin vain parilla kertauskurssilla ja kirjoitin parit hassut aineet, olen päätynyt yliopistoporukoihin kavereiden kautta, sitsannut, saanut yhteensä jo viisi haalarimerkkiä, vaikken tiedä päädynkö edes Suomeen saati Helsingin yliopistoon jatko-opintoihin, vastaanottanut apurahan, suunnitellut tulevaa, kuullut töissä kehuja ammattitaidostani sekä ylipäätään hämmästelyjä nuoresta iästäni. Matkan täytyy jatkuu, piste. Eikä se edes tarkoita, että pitäisi yhtäkkiä aikuistua, niin kuin monet tuntuvat pelkäävän. Nämä vuodet ovat tuntuneet pitkiltä, joskus uuvuttavilta, hyvästä ryhmähengestä huolimatta trendikäs "ei-kinosta-taiteilijarappio" on ajoittain hajottanut, tuntuu että jengi yrittää niin paljon sopiakseen muottiin, joka piiloutuu omaperäisyyden ja erilaisuuden ihanteeseen, ekaluokkalaiset katselevat kaikkea vaaleanpunaisten lasien läpi - se vois olla ihan söpöä, jos ei itse olisi liian lähellä sitä. Oltiin kyllä varmaan itsekin ihan samanlaisia pari vuotta sitten. En haluaisi tavata sitä Mimosaa.
Ei sillä, oli tää paras mahdollinen koulu mulle. Monipuoliset aineeet vetävät kouluun todella erilaisia ihmisiä, joille kuitenkin on tilaa ja siksi löysin niin hyviä ihmisiä, että välillä itkettää, kun on vaan niin kiitollinen. Olisin varmaan jättänyt lukion kesken ilman taidepausseja, revin hiuksiani niin monta kertaa kun ei vaan kiinnostanut kemia tai matikka tai biologia tai maantieto (eli kaikki tieteelliset aineet, heh, olen humanisti). Ei ole mitään parempaa kuin asiantunteva opetus innostavasta aiheesta. Erityisesti teatterikursseista ihan valtava kiitos, en ollut aiemmin oikein ikinä tehnyt sitä, mutta sain aivan järjettömän läpivalaisun. Varmaan paras kurssini koko lukiossa oli teatterihistoria, tehtiin ryhmät aikataulujen mukaan, mutta satuinkin saamaan ihan parhaat ryhmäläiset - oli ihanaa saada muistutus siitä, miten hauskaa oppiminen oikeasti on, ja kokea miten sulavasti tieto linkittyi koko kuvaani historiasta.
Mutta kokemuksia ei tarvitse saada hopealautasella tarjottuna. Äitini piti sekavan puheen ylioppilasjuhlani ensimmäisille vieraille, ja selitti, miten taidelukio on antanut minulle mahdollisuuksia. Tajusin, että kaikki esimerkit joita äiti antoi olivat oikeastaan kiinni vain omasta aktiivisuudestani. Kurssit ovat totta kai olleet itsessään valtavan arvokkaita, mutta pitää osata avata silmänsä ja löytää oppia muualtakin. Olen kuratoinut taidenäyttelyä, pitänyt opastuksia, toiminut näyttelyvalvojana, ohjannut lapsia, pitänyt työpajoja, tuottanut/lavastanut/roolittanut jne nettisarjaa, tehnyt videoteosta YLE:lle, päässyt kurkistamaan museon kulissien taakse, lavastanut musikaaleja, järjestänyt yhteisötaidetta ja tapahtumia, ollut haastateltavana radiossa... Edellämainituista vain kahden pariin päädyin koulusta saamieni kavereiden kautta, mutta nekään eivät muuten mitenkään liity kouluun.
Olen onnellinen, että sain kokea juuri tämän lukion - mutta olen myös onnellinen, että se on vihdoin ohi. Ei kukaan voi olla ikuisesti lukiolainen. Toivottavasti kukaan ei haluaisikaan olla.
