Palapelin palasia

Olen muuttanut uuteen kotiin, jossa on kaikki kodille ominaiset piirteet (ja ahdas käytävä). Yöbussit pysähtyvät kauas ja kävelymatka lähimmältä pysäkiltä kulkee läpi kelkkapuiston ja omakotitaloalueiden, niin kuin jo toisena iltana sain kokea kaverin syntymäpäiviltä kotiutuessani.

Avaamattomat pahvilaatikot korostavat vastaamattomia kysymyksiä pääni sisällä. Pitkästä aikaa olen hieman hämilläni, mitämäteenmunelämällä? Ei se oikeastaan haittaa. On hyvä välillä pysähtyä ajattelemaan. Eikä elämä edes ole niin vakavaa.

Torstaina kävin teatterissa, katsomassa Lahden kansanopiston Revii$Oria. Hymyilin ja nauroin paljon, ihan vain koska pidin näkemästäni niin paljon. Hieno sovitus, esityksen maailmaan oli helppo vajota, hahmojen ja näyttelijöiden tasapaino, päräyttävät maaniset musikaalinumerot. Katharsis jatkui perjantaiaamun pitkien yöunien yli laiskaan aamuun, vaikkei meillä ollutkaan esityksen jälkeen varaa ostaa kuin yhden oluet lähibaarissa.

Juuri nyt luen Georges Perecin kirjaa Elämä: Käyttöohje - Romaaneja. En oikein tiedä miten sen nimi pitäisi muotoilla suomeksi. Olen lukenut vasta muutaman sivun, mutta pidän siitä jo nyt paljon: sen nimi, visuaalinen ilme sekä Italo Calvinon kehut takakannessa ilahduttavat minua. Tarvitsen sitä nyt, samoin kun unta patjalla omassa kodissa, omassa huoneessa. Ylihuomenna paluu arkeen. Hieman hirvittää.

Rosencrantz & Guildenstern Are Dead (1990)

On uskomattoman ihanaa, kun kuulee elokuvasta, jonka jokainen osa tuntuu huutavan: "Katso minut!!! Tulet rakastamaan minua ikuisesti." Joskus luulot kaatuvat, kaikki hyvä onkin kusetusta ja suuhun jää vain saavuttamattoman potentiaalin karvas maku (God Help The Girl... tästä lisää myöhemmin). Sitten on niitä elokuvia, jotka antavat juuri sen, minkä ovat jo luvanneet. Onnekseni Rosencrantz & Guildenstern Are Dead lukeutuu jäkimmäiseen ryhmään.

Sain selville elokuvan olemassaolon, kun tein teatterihistorian Hamlet-tehtävää. Olin myyty jo ensifaktasta lähtien - Wikipediassa kerrottiin, että Shakespearille tyypilliseen "play within a play" -rakenteelle oltiin annettu Hamletiin perustuvassa Rosencrantz & Guildenstern Are Dead -näytelmässä (1966) lisäpotkua lisäämällä Hamletin Hiirenloukkuun vielä nukketeatteriesitys näytelmän sisään. Eli siis näytelmässä esitetään näytelmää jossa esitetään näytelmää. Wow. Tällaisesta kikkailusta minä pidän. Vielä kun lisätään soppaan se fakta, että tarina kerrotaan sivuhahmojen Rosencrantzin ja Guildensternin näkökulmasta, joihin kiinnyin selittämättömästi jo Hamletia katsellessani (The Royal Shakespeare Companyn BBC-filmatisointi vuodelta 2009, suosittelen! David Tennant ♡), toisessa pääosassa Tim Roth, joka on minulle jotain niin tärkeää (pelkkä Tim Rothin ääni valuttaa sydämeeni lämpöä), sekä vertaukset Huomenna hän tulee -näytelmään (lempitekstejäni ikinä!), olin varma että elokuva olisi katsomisen arvoinen.

Elokuvasovituksen on kirjoittanut ja ohjannut näytelmän isä Tom Stoppard. Sen näki elokuvasta, ja hyvä niin. Teksti sai olla pääosassa, elokuva eteni rauhallisesti - päämäärättä, kuten päähenkilönsä - ja rakastin jokaista hetkeä. Mitä enemmän elokuvaa ajattelen, sitä tyytyväisempi olen siihen. Paljon oivalluksia, kylmiä väreitä, hienoja tunnelmia, hihityksiä, absurdiutta. Tim Roth ja Gary Oldman olivat vetävä parivaljakko, erityisesti Oldmanin Rosencrantz oli hurmaava veikko.

Minä olen ennen kaikkea teatteri-ihminen, joten minuun tämä toimi kuin häkä.

“We must be born with an intuition of mortality. Before we know the word for it. Before we know that there are words. Out we come, bloodied and squalling, with the knowledge that for all the points of the compass, there's only one direction. And time is its only measure.”