keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Uuden vuoden kynnyksellä

Tämä vuosi oli kyllä mustien hevosten äiti, vuoristorata on mennyt maailman parhaista jutuista elämäni pahimpiin. Lohduton loppuvuosi, mutta onneksi vielä ennen vuodenvaihdetta pieni toivon pilkahdus - olen tänään saanut melkovalmiiksi hakemukseni opiskelemaan britteihin. Enää puuttuvat suositukset, ja tietenkin portfolioelokuva yhteen kouluista - en suostu vaan enää stressaamaan, saan sen kyllä valmiiksi, kunhan saan aikataulun kasaan.

Vuoden parhaat:
Laura Mvulan konsertti, Lontoon matka, kesätyö, vakkarityö, huumaava teatteriproduktio, kevään ylioppilashumu, onnistumiset tuottajana, Flow. Tiettyjen asioiden myöntäminen. Musiikki: Autoheart, Catey Shaw, Architecture in Helsinki, Olavi Uusivirran Hän laulaa kuin kuolisi huomenna, Sin Fang, San Fermin, Charlie Winston. Elokuvat: Grandma, Mad Max, Alex Ross Perryn elokuvat, The New Girlfriend. (vähän hiljainen elokuvavuosi omalta osalta, en ole vielä nähnyt uutta Star Warsiakaan)



Odotuksia/toiveita vuodelle 2016: helpotusta, hölläämään opettelua, hetkistä eikä suorituksista nauttimista. Päästä opiskelemaan sinne, minne eniten haluan; jos en pääse sisään, haen ensi kerralla uudestaan. En halua ajatella sitä suorituksena vaan uusien, erilaisten hetkien ja elämän mahdollistajana. Vähän vähemmän hukassa olemista ja enemmän omana itsenä. Keikkoja, musiikkia. Paljon enemmän elokuvia. X-Men Apocalypse.

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

---


Elämä ottaa kummallisia suuntia. Tai ehkä se on paikoillaan?

Silloin katsellaan vanhoja valokuvia, kuunnellaan viisitoistaminuuttista biisiä uudestaan ja uudestaan, yritetään nähdä tie sumun läpi.


lauantai 5. joulukuuta 2015

Kun lakit päähän vedettiin






















Nyt sitä minäkin olen suorittanut ensimmäisen tutkintoni. Venytin lukiota, jotta ehtisin tekemään kaiken minkä halusin: ilmaisutaitopainotteisen lukion erikoiskursseja kertyi kasaan 21 (käytännössä 22, yhdestä en kurssisuoritusta loppujen lopuksi saanut, kun kiire iski päälle kurssiesseen kirjoittamisesta tuli ongelma).

Olen kiitollinen kaikista niistä kursseista, uusista kokemuksista, hyvistä, kannustavista opettajista, ystävistä jotka tarttuivat matkaan eivätkä lähde kulumallakaan - mutta en osaa jostain syystä olla lainkaan haikea. Yleensä rakastan lähdön katkeransuloisuutta, ysiluokan lopussa kyynelehdittiin koko luokka yhdessä viimeisellä ehtoollisellamme, kevään lakkiaisissa Nuoruustango sai taas vesiputoukset liikkeelle saman tien. Nyt tuntuu kuitenkin lähinnä helpottuneelta: fakta taitaa olla, että olen jo ehtinyt päästää irti tästä koulusta ja elämänvaiheesta (osasyy helpotukseen on myös kipeys, kuumeessa on kamalaa juhlia ja siis illan reivit jäi kokonaan väliin).

En tiedä milloin se tapahtui tarkalleen. En tehnyt tänä syksynä yhtäkään kurssia loppuun, kävin vain parilla kertauskurssilla ja kirjoitin parit hassut aineet, olen päätynyt yliopistoporukoihin kavereiden kautta, sitsannut, saanut yhteensä jo viisi haalarimerkkiä, vaikken tiedä päädynkö edes Suomeen saati Helsingin yliopistoon jatko-opintoihin, vastaanottanut apurahan, suunnitellut tulevaa, kuullut töissä kehuja ammattitaidostani sekä ylipäätään hämmästelyjä nuoresta iästäni. Matkan täytyy jatkuu, piste. Eikä se edes tarkoita, että pitäisi yhtäkkiä aikuistua, niin kuin monet tuntuvat pelkäävän. Nämä vuodet ovat tuntuneet pitkiltä, joskus uuvuttavilta, hyvästä ryhmähengestä huolimatta trendikäs "ei-kinosta-taiteilijarappio" on ajoittain hajottanut, tuntuu että jengi yrittää niin paljon sopiakseen muottiin, joka piiloutuu omaperäisyyden ja erilaisuuden ihanteeseen, ekaluokkalaiset katselevat kaikkea vaaleanpunaisten lasien läpi - se vois olla ihan söpöä, jos ei itse olisi liian lähellä sitä. Oltiin kyllä varmaan itsekin ihan samanlaisia pari vuotta sitten. En haluaisi tavata sitä Mimosaa.

Ei sillä, oli tää paras mahdollinen koulu mulle. Monipuoliset aineeet vetävät kouluun todella erilaisia ihmisiä, joille kuitenkin on tilaa ja siksi löysin niin hyviä ihmisiä, että välillä itkettää, kun on vaan niin kiitollinen. Olisin varmaan jättänyt lukion kesken ilman taidepausseja, revin hiuksiani niin monta kertaa kun ei vaan kiinnostanut kemia tai matikka tai biologia tai maantieto (eli kaikki tieteelliset aineet, heh, olen humanisti). Ei ole mitään parempaa kuin asiantunteva opetus innostavasta aiheesta. Erityisesti teatterikursseista ihan valtava kiitos, en ollut aiemmin oikein ikinä tehnyt sitä, mutta sain aivan järjettömän läpivalaisun. Varmaan paras kurssini koko lukiossa oli teatterihistoria, tehtiin ryhmät aikataulujen mukaan, mutta satuinkin saamaan ihan parhaat ryhmäläiset - oli ihanaa saada muistutus siitä, miten hauskaa oppiminen oikeasti on, ja kokea miten sulavasti tieto linkittyi koko kuvaani historiasta.

Mutta kokemuksia ei tarvitse saada hopealautasella tarjottuna. Äitini piti sekavan puheen ylioppilasjuhlani ensimmäisille vieraille, ja selitti, miten taidelukio on antanut minulle mahdollisuuksia. Tajusin, että kaikki esimerkit joita äiti antoi olivat oikeastaan kiinni vain omasta aktiivisuudestani. Kurssit ovat totta kai olleet itsessään valtavan arvokkaita, mutta pitää osata avata silmänsä ja löytää oppia muualtakin. Olen kuratoinut taidenäyttelyä, pitänyt opastuksia, toiminut näyttelyvalvojana, ohjannut lapsia, pitänyt työpajoja, tuottanut/lavastanut/roolittanut jne nettisarjaa, tehnyt videoteosta YLE:lle, päässyt kurkistamaan museon kulissien taakse, lavastanut musikaaleja, järjestänyt yhteisötaidetta ja tapahtumia, ollut haastateltavana radiossa... Edellämainituista vain kahden pariin päädyin koulusta saamieni kavereiden kautta, mutta nekään eivät muuten mitenkään liity kouluun.

Olen onnellinen, että sain kokea juuri tämän lukion - mutta olen myös onnellinen, että se on vihdoin ohi. Ei kukaan voi olla ikuisesti lukiolainen. Toivottavasti kukaan ei haluaisikaan olla.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Agatha, sankari

Wes Anderson on kaikkien aikojen lempielokuvaohjaajani, kuten myös blogini otsikon viittaus The Darjeeling Limitediin vihjaa. Viime vuoden odotetuin elokuva oli luonnollisesti The Grand Budapest Hotel, ja kyllä, siitä on ehditty sanoa varmaankin melkein kaikki tarpeellinen. Mutta vain melkein. Minussa on nimittäin pitkään kytenyt halu kirjoittaa muutama sana Agathasta (näyttelijänä Saoirse Ronan), elokuvan naispäähenkilöstä ja päähenkilö Zeron rakkaasta. Agatha on kaunis, rohkea, hurmaava. Hänellä on kasvoissaan suuri syntymämerkki ja hän leipoo ahkerasti maukkaita leivoksia Mendl's -leipomossa.


Agathan hahmo on kuitenkin herättänyt kritiikkiä elokuvaa kohtaan. Naishahmo on pelkästään taustalla! Elokuva kertoo vain miehistä! Niin, no, tavallaan totta. Elokuva on pääosin tarina kahden hahmon - miehen - ystävyydestä. Agathalla on vähän ruutuaikaa. Mutta se minun mielestäni tekeekin Agathan kuvauksen niin erityiseksi - pienin hienovaraisin elein Agathasta on tehty niin kovin tärkeä osa elokuvaa.

Tarina antaa selityksen Agathan vähäiselle kuvaukselle, ja kaikki mitä näemme, mitä kuulemme muiden hahmojen suusta, lisää Agathan voimaa. Agathan ei tarvitse olla toiminnan keskipisteessä todistaakseen arvoaan, sillä se kunnioitus, jota tarinan päähenkilöt Zero ja M. Gustave hehkuvat kohti tyttöä, osoittaa sen jo. Nyt joku voisi lukea rivien välissä, että Agathan arvo perustuu vain kunnioitukseen miesten silmissä, mutta ei - mieshahmojen antamat kehut lähtevät kuitenkin suoraan Agathasta, he selvästi osoittavat kommenteillaan, että ominaisuudet ovat nimenomaan Agathan omia ja heistä riippumattomia. Agatha ei ole varjoihin jäänyt nainen. Mitä muuta ihmiset kaipaavat yhtä paljon kuin muiden hyväksyntää ja arvostusta? Se, miten Agatha esitetään elokuvassa, on ainakin minun mielestäni aito omaperäinen tapa luoda kuva hahmosta.
M. Gustave: Yet without question, without fail, always and invariably, she's exceedingly lovely.
Naishahmon ei tarvitse olla omapäinen toimintasankari ollakseen sankari, niin kuin ei kenenkään arkielämässäkään tarvitse olla. On niin monia erilaisia tapoja olla vahva, ja se tunnutaan turhan harvoin muistettavan valtavirtaviihteessä. Siksi arvostan Agathaa hahmona niin paljon.

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Ollaan tämä kesä näin

Yhtenä iltana - tai yönä kai jo siinä vaiheessa - lauleskeltiin ja soiteltiin. Pojat ei meinanneet vuorollaan malttaa mennä saunaankaan, kun oli niin mukavaa. Vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä... Silloin tuntui vielä siltä. Nyt kesän loppu kolkuttelee uhkaavasti ovella.
   Totutteluun meni aikansa - työpaikalla asuminen verotti aluksi rentoutumista. Työ oli koko ajan läsnä, mutta siihen tottui. Ja työpaikan kupla on pehmeä ja mukava; tiesin sen jo keväällä auringonlaskua katsellessani ensimmäisen koulutusviikonlopun jälkeen. Eilen sanoin ajatuksissani paikkaa "kodiksi". Sitten kun mä tuun takasin kotiin. Menen maanantaina. Sitten alkaa viimeinen leiri. Yhdeksän työpäivää jäljellä.


Olen saanut paljon, oppinut paljon, saanut tehdä hyvää. Lasten kanssa työskenteleminen on valtavan palkitsevaa - erityisesti lasten, jotka todella sitä tarvitsevat. Niin paljon pieniä ihmisiä ja hyviä asioita, suuria tunteita ja kehitystä kauniissa ihmisenaluissa. Tuntuu, että olen kasvanut itsekin valtavasti (7-26 vuotta, mikäli lasten ikäveikkauksiin on uskominen). Kun hurjimmat hulivilit sulavat sylivauvoiksi, kun saa olla tukena ja apuna. Kun yhden vapaapäivän jälkeen saa kuulla "mulla oli sua ikävä". Viimeinen tiukka hyvästelyhalaus.
   Ihania työkavereita ja sanoja, naurua, pitkiä iltoja, hyviä keskusteluja... Se että vastaus on aina "hyvä", kun kysytään olenko miettinyt tulla ensi kesänäkin samaan paikkaan (kyllä). Kauniita auringonlaskuja, mukavia saunailtoja, uimahetkiä. Se, että ihmiset ovat niin erilaisia - siksi kupla ei ole ahdistava.

Tämä kesä ei ollut lainkaan sellainen kuin kuvittelin. Luulin, etten saa ollenkaan töitä, mutta löysinkin itseni jostain näin upeasta paikasta. Olen voinut kerrankin hankkia kivoja asioita, ostaa ajoissa liput Laura Mvulan keikalle, ostaa vaatteita, joita olen tarvinnut jo pitkään, ja polaroidkameran, joka on ollut unelma, ja mieli on täynnä seikkailuja, reissuja kavereiden luo ulkomaille. Tää on ollut elämäni rankin, mutta myös siistein ja onnellisin kesä.

Kaikki taitaa olla kohdallaan. Olen niin kiitollinen. Miten voin olla näin onnekas?


Kandidaatti - Kiitollinen

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Over the Garden Wall (eli ystävät ovat aina oikeassa)

Viime marraskuussa ystäväni suositteli minulle Cartoon Networkin uutta minisarjaa, Over the Garden Wall'ia. Tutkailin tietenkin heti sarjaa, ja tajusin että joo, tästä mä tulen pitämään. Over the Garden Wallin on luonut Patrick McHale, joka on työskennellyt aiemmin Adventure Time'n parissa, joka on myös yksi lemppareistani.

somewhere lost in the clouded annals of history
lies a place that few have seen,
 a mysterious place called the Unknown,
where long-forgotten stories are revealed
 to those who travel through the wood

Sarjan maailma on kaunis ja tunnelmallinen. Veljekset Wirt ja Gregory ovat eksyksissä sadussa, joka sai minut nauramaan, itkemään, jopa pelkäämään hieman. Katsellessa tuntuu kuin olisi taas lapsi ja kuuntelisi iltasatua. Rakastan animaatiota, sen taikaa ja loputtomia mahdollisuuksia. Over the Garden Wall on kaikkea sitä: silmiä hielevää kaunista kuvaa, satua, synkkää tunnelmaa, huumoria, kaunista musiikkia ja lyriikoita (sekä Elijah Wood Wirtin äänenä).  Over the Garden Wall kutkuttaa mielikuvitusta ja jopa inspiroi minut piirtämään fanitaidetta, jota en varsinaisesti harrasta.

Tarinan opetus: kuuntele aina ystävien suosituksia.

tiistai 12. toukokuuta 2015

Jutellaan, mitä kuuluu.

kevät on tullut kun lapsilla ei ole päällä enää haalareita, vaan ne leikkivät päiväkodin pihalla takki auki

nukuin taas pommiin ja nukuin sitten lisää, kun en enää ehtinyt kouluun. näin villiä unta jossa oli tuttu portaikko, joka ei ollutkaan totta.

luen liian montaa kirjaa samaan aikaan. ajattelen vain vähän.

sain Darren Criss -lasit. tosin minulla on niin huono näkö, etten näe niillä mitään ja pää tulee kipeäksi. tarvitsen siis piilolinssit. hassua, miten onnelliseksi ne minut tekivät: yläasteella halusin sellaisia TODELLA paljon. ja nyt sain ne, kun olen jo iso(mpi).

jos tänään vaikka harjaisi hiukset.

ps. päivän biisi on Blur - Young and Lovely

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Palapelin palasia

Olen muuttanut uuteen kotiin, jossa on kaikki kodille ominaiset piirteet (ja ahdas käytävä). Yöbussit pysähtyvät kauas ja kävelymatka lähimmältä pysäkiltä kulkee läpi kelkkapuiston ja omakotitaloalueiden, niin kuin jo toisena iltana sain kokea kaverin syntymäpäiviltä kotiutuessani.

Avaamattomat pahvilaatikot korostavat vastaamattomia kysymyksiä pääni sisällä. Pitkästä aikaa olen hieman hämilläni, mitämäteenmunelämällä? Ei se oikeastaan haittaa. On hyvä välillä pysähtyä ajattelemaan. Eikä elämä edes ole niin vakavaa.

Torstaina kävin teatterissa, katsomassa Lahden kansanopiston Revii$Oria. Hymyilin ja nauroin paljon, ihan vain koska pidin näkemästäni niin paljon. Hieno sovitus, esityksen maailmaan oli helppo vajota, hahmojen ja näyttelijöiden tasapaino, päräyttävät maaniset musikaalinumerot. Katharsis jatkui perjantaiaamun pitkien yöunien yli laiskaan aamuun, vaikkei meillä ollutkaan esityksen jälkeen varaa ostaa kuin yhden oluet lähibaarissa.

Juuri nyt luen Georges Perecin kirjaa Elämä: Käyttöohje - Romaaneja. En oikein tiedä miten sen nimi pitäisi muotoilla suomeksi. Olen lukenut vasta muutaman sivun, mutta pidän siitä jo nyt paljon: sen nimi, visuaalinen ilme sekä Italo Calvinon kehut takakannessa ilahduttavat minua. Tarvitsen sitä nyt, samoin kun unta patjalla omassa kodissa, omassa huoneessa. Ylihuomenna paluu arkeen. Hieman hirvittää.

Rosencrantz & Guildenstern Are Dead (1990)

On uskomattoman ihanaa, kun kuulee elokuvasta, jonka jokainen osa tuntuu huutavan: "Katso minut!!! Tulet rakastamaan minua ikuisesti." Joskus luulot kaatuvat, kaikki hyvä onkin kusetusta ja suuhun jää vain saavuttamattoman potentiaalin karvas maku (God Help The Girl... tästä lisää myöhemmin). Sitten on niitä elokuvia, jotka antavat juuri sen, minkä ovat jo luvanneet. Onnekseni Rosencrantz & Guildenstern Are Dead lukeutuu jäkimmäiseen ryhmään.

Sain selville elokuvan olemassaolon, kun tein teatterihistorian Hamlet-tehtävää. Olin myyty jo ensifaktasta lähtien - Wikipediassa kerrottiin, että Shakespearille tyypilliseen "play within a play" -rakenteelle oltiin annettu Hamletiin perustuvassa Rosencrantz & Guildenstern Are Dead -näytelmässä (1966) lisäpotkua lisäämällä Hamletin Hiirenloukkuun vielä nukketeatteriesitys näytelmän sisään. Eli siis näytelmässä esitetään näytelmää jossa esitetään näytelmää. Wow. Tällaisesta kikkailusta minä pidän. Vielä kun lisätään soppaan se fakta, että tarina kerrotaan sivuhahmojen Rosencrantzin ja Guildensternin näkökulmasta, joihin kiinnyin selittämättömästi jo Hamletia katsellessani (The Royal Shakespeare Companyn BBC-filmatisointi vuodelta 2009, suosittelen! David Tennant ♡), toisessa pääosassa Tim Roth, joka on minulle jotain niin tärkeää (pelkkä Tim Rothin ääni valuttaa sydämeeni lämpöä), sekä vertaukset Huomenna hän tulee -näytelmään (lempitekstejäni ikinä!), olin varma että elokuva olisi katsomisen arvoinen.

Elokuvasovituksen on kirjoittanut ja ohjannut näytelmän isä Tom Stoppard. Sen näki elokuvasta, ja hyvä niin. Teksti sai olla pääosassa, elokuva eteni rauhallisesti - päämäärättä, kuten päähenkilönsä - ja rakastin jokaista hetkeä. Mitä enemmän elokuvaa ajattelen, sitä tyytyväisempi olen siihen. Paljon oivalluksia, kylmiä väreitä, hienoja tunnelmia, hihityksiä, absurdiutta. Tim Roth ja Gary Oldman olivat vetävä parivaljakko, erityisesti Oldmanin Rosencrantz oli hurmaava veikko.

Minä olen ennen kaikkea teatteri-ihminen, joten minuun tämä toimi kuin häkä.

“We must be born with an intuition of mortality. Before we know the word for it. Before we know that there are words. Out we come, bloodied and squalling, with the knowledge that for all the points of the compass, there's only one direction. And time is its only measure.”

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Viikonlopun rentoutumisharjoitus


 BILLY JOEL - VIENNA

Olen ollut viimeaikoina niin kiireinen, että nyt täytyy oman mielenterveyden säilymisen kannalta taas harjoitella rentoutumaan. Alitajunnan laitamilla pyörii koko ajan tulevat esitykset, lähettämättömät viestit ja työhakemukset, tekemättömät koulutehtävät, saapumattomat haastattelukutsut, pakkaamattomat tavarat, suunnittelemattomat koristelut, ystävien kanssa viettämätön laatuaika... Tuntuu, etten osaa uppoutua asioihin täysillä, kun aivoni ovat jääneet tilaan "juoksepaikastatoiseenteeteevähänlisääsuoritaolehyödyllinen". Luin Kalenterikarjun blogista tekstin, jossa avattiin samankaltaisia tunteita - ja päätin kasata itseni, rauhoittua.

Suurin ongelmani on se, että opportunistisessa hengessä vastaan kaikkeen "kyllä". Ylläripylläri - erilaiset projektit vievät paljon aikaa ja energiaa. Varsinkin kasautuessaan samaan sumppuun, ja sitten kaikesta tulee vain suorittamista. Mietin että sitten kun asia/viikko/kuukausi x on ohi, suoritettu, kaikki helpottaa, mutta sitten huomaan jälleen olevani mukana jossain uudessa ja aivan yhtä kiireinen. Kun olisi aikaa olla tekemättä mitään, olen levoton ja tuntuu tyhjältä. Olen tyytyväinen siihen, että olen aktiivinen, mutta en halua vaatia sitä itseltäni. Pitäisi sanoa joskus myös "ei".

Mutta miten tämä rentoutuminen tapahtuu? Uskon syvästi itsereflektioon, siksi kirjoitan tätä tekstiä nyt, pakotan ajatuksenvirtaa ulos aivoistani. Heti kun tajusin, ettei tää nyt enää oikein toimi, olo helpottui. Vapaa viikonloppu, loputon aamulaiskottelu - mutta itseasiassa ajatus laiskottelustani ahdistaa juuri nyt, vaikka silloin se tuntui vielä niin hyvältä. Loputon univelka sentään alkaa pikkuhiljaa olla historiaa.



Eilen olin tyytyväinen saavutuksistani. Sain tietää, että englannin ylioppilaskirjoituksista on luvassa laudatur - vaikka harjoittelu koetta varten oli tasan edellisenä iltana parin oppikirjan selaaminen, enkä siitäkään hyötynyt mitenkään. Tiesin jo etukäteen, että tarvitsen vain tuuria ja huolellisuutta. Olen itseasiassa aika huono opiskelemaan kieliä, en osaa kielioppisääntöjä, vaan operoin puhtaasti kielikorvalla ja logiikalla, jonka ansiosta opin huomaamatta ja vaivatta. Kai minun siis pitäisi riittää itselleni, jos selviydyn noin kevyesti?

Vaadin itseltäni silti paljon, vaikka tiedän että pärjään. Ehkä juuri sen takia.

Tänään haluaisin olla vaatimatta itseltäni mitään, mutten voi, koska kaksi deadlinea lähestyy. Onneksi toinen kouluprojekti koskee teatterihistoriaa, eli on mielenkiintoinen ja innostava. Tiedän, että siihen tulen uppoutumaan täydellä sydämellä. Aion käpertyä sohvannurkkaan lukemaan Lokkia, unohtaa hetkeksi muun. Illalla katson Johan Falkin, ensimmäistä kertaa tekemättä samalla velvollisuuksia. Minulla on koko viikonloppu aikaa. Huomisen vietän perheen kanssa. En lähde minnekään, paitsi kävelylle keväiseen raikkauteen. Nautin niistä pienistä asioista.

Minulla on varaa tuhlata aikaa, hidastaa. Jopa Billy Joel muistuttaa minua siitä, joten ehkä olisi aika ymmärtää se.

torstai 19. maaliskuuta 2015

Saatan selviytyä (musiikin voimalla)

En ole kuunnellut Architecture In Helsinkiä pitkään aikaan. Nyt eksyin taas sitä kuulemaan, ja hupsista, viime vuonna on tullut uusi levy Now + 4eva, jonka olemassaolosta en ole ollut lainkaan tietoinen! Juuri kun tuskailin sitä, miten en osaa enää rentoutua, saan tällaisen taivaanlahjan: iloa ja hyvää oloa sisälleni pumppaavaa indiepoppia vatsan täydeltä. Jes. Jesjesjes! Olo keveni saman tien.



Ja voi kuinka tykkään myös tästä videosta, se näyttää juuri siltä miltä biisi kuulostaakin.

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Uusia alkuja

Kevät on vuoden parasta aikaa, minun mielestäni. Valo saa minut uskomaan tulevaan entistä enemmän, ideoimaan, tekemään ja kokemaan. Kaikkien kiireiden ja uusien tuulien keskellä heräsi myös tunne siitä, että pitäisi taas kirjoittaa blogia. Erinäisiä yrityksiä on ollut ja mennyt ja jäänyt taka-alalle, mutta esimerkiksi ylioppilaskirjoituksiin lukemisen välttely on hyvä tekosyy alkaa pohtia taas tällaista kanavaa tavaksi ilmaista itseään. Puhdas alku alkoi houkuttaa.

Tiedän, että joka kerran uuden blogin aloitettuani olen luvannut itselleni, että nyt kirjoitan vain aiheista, jotka oikeasti inspiroivat. Yleensä päädyin silti jupisemaan epäkiinnostavasti elämästäni, jossa ei siis mielestäni ole sinänsä mitään pahaa, se ei vain itseäni innostanut. Se ei ole sitä mitä minä haluan maailmalle sanoa. Tavoitteeni tälle blogille: enemmän kulttuuria, enemmän seikkailuja. Haluan tuoda esiin itselleni tärkeitä asioita.

Kevään tulon tunnistaa myös uuden kevätlevyn löytymisestä. Vähän aikaa sitten spontaani musiikkilöytö, islantilaisen Sin Fangin levy Flowers, varasti virallisesti sen paikan. Tämän biisin myötä voin virallisesti julistaa blogin avatuksi (vaikka ulkoasu onkin vähän vaiheessa), hip hip hurraa!